kariala 01

Ensimmäinen noro

 

Kieleni ainut aikovi,

vaivojani kirvoittavi,

sanojani sohomahan,

anomia maksamahan,

hakuvartta hakemahan,

parikarttaa laatimahan.

 

Ajat päässäni palavat, 

eleet sitä enteilevät,

mielessäni muistuvat,

suussani sulailevat.  10

 

Sisko rakas, rakkahani,

hauras harsonviittani!

Tule kanssani saunomahan,

jaa tila ilkosillahan,

ahtaen ahtereillemme

puhtaalla istuamme!

 

Hartaan saunan asutamme,

osaamme moisen satumme,

lailla kaunoilla sanoilla,

soraisilta Kotkan teiltä  20

 

Lyökäämme käsi vetehen,

kylmät kaljatkin etehen,

maistaeksemme makua,

pantua juotavaksemme,

luullen taian aukeavan.

Vieköhän kielen maistavan

onnessa kohoavassa,

hetkessä kahdenkeskisen.

 

 

Sanon suuria sanoja,

kaljojen kirittämiä,  30

yöltä yhden yksinäisen,

kaipa kahden Kaunokaisen.

 

Säästä kaivan poutamielen,

toukomiehen auran hiestä,

paidan hihojen alalta,

pesutuvan saunahilta. 

 

Näin silloin iltani saunoin,

kirkas markka palkkanani:

siinä sanani sapetti,

käännellessä käsiäni,  40

 

omaa lanttia latilla, 

hiessä poven pomppiessa,

olvivaahtona ollessa,

partaisena pulassa.

Kaivo on vailla  vain vettä,

saati pumppu toimimatta.

Uskoni vei kuiva kaivo,

satoi taivas vetehensä,

vedellään montun täytti,

mökki uuden onnen saipi. 50

 

   

Tiel’ on montaki hakoja,

kimuroita kiekuroita,

ongelmia oveloita,

ruohikoista karikoita,

vesiteistä virvelöitä,

yhteisistä yötyötöitä,

Päässä illan aromia,

nuotiolta maistuvia,

paistaessa makkaraani,

tuorehella  puutikulla.   60

 

vetisillä jättömailla,

kaunihilla kankahilla,

mustan Muurikan palossa,

nuotion tulen valossa.

Halu tässä uutta varttoi,

sanat isot suussa karttoi.

Vartta moista tulet söivät,

lämpöä kipinät toivat.

Ainut laitteli paloja

puita tulehen kuumahan  70

 

Tämän minä yhteen liitin,

liittelin lähes lomittain.

Hetken panin aivoihini,

sormillani vaivojani,

kaivoin raivolla oloa,

autosella mökkiin saavuin;

tulen tein takkaan tarpeeseen

tuohisehen tukkipuuhun.

Tovin on lauluni lukossa,

lauantai löysässä haussa. 80

 

 Sanonko sanoilla säkeet,

lauon lauseista aikeet,

vien aittahan tarpeilleni,

panen pienet paheineni,

alla kuuvalon kuulavan,

alla pehmeän peittoni.

Laukaisen ainaisen aikeen,

sarjatulella suoritan,

sulatan jäätä povelta,

polttelen riemun liekeillä. 90

 

 

Näin kerron tarinan varren,

nättiäkin näpyttelen,

sapuskalta kylläiseltä,

juomahilta maltaisilta.

Ken sai juotua mallasta,

pantua ohra-ainesta,

laulaa uutta laajemmalta,

sanasista suuremmilta.

Tähän aikamme oloksi,

oivan  tuulen tuntijaksi, 100

taikka tulevan turvaksi,

huomisen huolimiseksi.

 

Näin luulin kerrottavaksi,

tiedon partta oltavaksi,

tuskin mailla työt häviävät,

tuskin häivät hälveävät.

Kaksin syttyi Kaunokainen,

ilmaantui aikapuroja,

kaukaisesta karisesta,

Ihmisestä isosesta.  110

 

Elipä virva, tuulen tyttö,

povi sulotar sorea.

Poti ainaista autuutta,

arjen ajan ankeutta

vailla onnen antavuutta,

talsimilla tasamailla.

Kyllästyi tekemäänsä,

väsyi vähän elämäänsä,

kaino kaksin ollessansa,

Ilman miestä eläneenä, 120

 

ison talon tanhuvilla,

tuvan valon antavilla.

Aika astua alemmas,

arkehen olevahan,

päivihin pitävihin,

mieshakua alkavia.

Tuli juuri tunteen ruuhka,

idästä iloinen ilme;

veren poskille nostatti,

lantehiakin poltatti.   130

 

Tunne häntä kuljetteli,

vietti oikeaan ohjasi,

samperi, sekin sapetti,

kiukunpään säitä lapetti,

tunteensa tuli korvensi,

veri sakaksi sakeni.

Uskoi kohtaloa kovaa,

mahanpurua kireätä,

vailla seitsemää onnea,

yhdeksän huonoa happea;  140

saipa nynny nyhtämisen,

pienen kannun täyttämisen.

 

Nuori neito elon aamu,

koki ajat, koki ojat,

meni mantuset, maatuset,

meni rikki paidan rihmat,

peittävät sylen suojaavat,

mahan korean peittävät;

kaipa syntyi sylitunne,

suuren tuntehen alkio,  150

alun alkunen aikuinen,

pahan karttoi, vain korisi:

 

”Oi iloinen, päiväuni,

hapsi harva haiveheni!

Mihin oonkaan pannut pääni,

ajakseni alun alle,

mielesi mieli omaksi,

tunteiden tuntemiseksi,

vailla säkeitä sujuvaa,

lailla laulajan laulavaa!  160

 

Arempi uskoisi unta,

yksin naisena oloa,

vainoa vain viatonta,

oloa olematonta:

halu päälle pääsemässä,

tunnepa tikehtumassa,

vaahtosissa valtavissa,

vetisissä kostehissa.

”Voi Luoja, yksin oleva

kaiken yltävä kantava!  170

 

Koe nämä näkiessä,

näe sinne kokiessa !

Säästä aika ainehista,

kaivo kuivumiselta!

Näy piian, pienosen polon

kotihameen helmoissa!”

Valui arkea askarein,

narahteli maltti öisin.

 

Kulki aika, nuori taika,

pehmeä päivän valo,  180

hakien isän eloa,

turvapaikkaa arkimaalla. 

Kulki isot, kulki pienet,

kulki mäet, tasamaat.

Ei löydä onni osaava,

ei paikkaansa parastansa,

mihin uskoisi omansa,

pesänsä siihen panisi.

 

Aattelevi, kääntelevi;

asioitaan aikaisiaan;   190

”Paanko pannusen tulehen,

sekotanhan sumppeihini?

Tuli vaativi tuluksen,

märkä puu vetoilmasen.”

Noin illoin keitti neitonen,

kuun neitonen, yhä yksin,

koitti povea kuulasta,

namusuuta nauravaista. 

Itseään omaan pesähän,

rakkahalle säästetyä.  200

 

Vei sormen, sorjan orjasen, 

liikutteli, nautiskeli.

Nosti poven eteen halun,

kärsiväisellä kädellä;

tuuli seinäreikäsestä,

viilentäväksi viihteeksi.

Enteilevi, oottelevi,

jäähän poven polttelelu.

Siitin vaatisi omansa,

uuni kaltaiset kalunsa:  210

uusi varhaista halua,

päiväunen päättymistä.

 

Tarpoi mieli musta maassa,

pääsi povi jäähtymähän.

Uskoi hetken, uskoi päivän,

uskoi yötä monestiki.

Onpa tää tuska pysyvä,

ilman miehistä maattava,

tuumaeli, tuskaeli,

ihoansa ihasteli;  220

 

tunsi povensa painavan,

kaiken luomansa palavan.

Värisytti pohjettansa,

oikaisi jalkahiansa;

puute putosi polvihin,

veren kuohuavan ajaksi,

punaksi poskien päihin,

katseeksi kaitalaiseksi.

 

Sai unet unhohon joutaa,

aattehet autuaat aittaan. 230

Haihtuivat surut toviksi,

happamahat haitusiksi,

miehisen puute oloksi,

omaseksi onnen maaksi,

itseteon tunteheksi,

yksin olon autuudeksi;

toinen puoli totuudesta

yksin elon autuudesta,

yhä vailla urhon kättä,

halu muuksi muuttumatta.   240

Se sisässä palavasta,

se tähtinä kipinästä,

puute polttava povessa,

poutasää pilvettömäkin.

 

Rajat aatellen kaatuvat,

uudet tuotu tuorehiksi,

vuoden vaivan vaatiessa,

suuren suun sanomisessa.

Kaino haju vaatteen hiki,

terveen naisen oma taju,  250

näillä aatteilla aroilla,

usvaisilla unelmilla.

Askelmansa teki alkavan

seuraavan siirron sitovan.

Ja vailla ystävän tuta,

kahdenkesken tulevia,

pisti äänensä matalaksi,

lupauksia lunastukseen.

 

Aikoi luoda lupiansa,

viritellä viettiänsä ,  260

sylillä syvän sykkeellä,

sydämellä raukealla.

Alussa käsi kourassa,

siitä sormet suoristeli.

missä polkaisi jalalla,

salahalut varisivat,

halivilut havisivat,

siten kaipaus katosi.

 

Sylin laajan kaunihimman,

viileät upeat rinnat; 270

jalat maahan liittyvine:

luoja loi loistonäkymät;

antoi annit auttavaiset,

liitti latvaan älyteon.

Voi sitä poloista miestä,

parkaa pientä onnen eessä:

saapi muotoja tiirata,

vaalia salakaria.

 

Aivanpa  alkajaisiksi,

eri viestin saattajaksi, 280

suli suuret satusiivet,

katosi kaukoviisaus,

poistui pienet pistettynä,

onnen piikit katkottuna,

korjatut viat vähäiset,

vedetty vaivat vasuihin.

Näin ei syty Kaunokainen,

itkien aikasanoja.

Kuvan kaunis Kaunokainen,

sulki tuskansa sisäänsä,  290

kolmekymmentä suvea,

saman lailla talveaki,

pienillä hartioillaki,

vahvalla sydämehellä.

 

Haaveili, odottelevi,

kenen onni, mitä oottaa,

yksinäisessä paikassa,

orastavan ankeassa,

Ei kellekään kertoa voi,

ei pukahtaa pihaustakaan.  300

 

Lausui lauseita loivia,

virkkoi viisaita voimia:

”Suu, selitä mennyt päivä,

otsa, pyhäpä pysäytä,

miestä omaapa odotan,

verevätä viettelijää,

häitäpä häärään isältä,

asunnoksi oma talo!

 

Raada muille retkumiestä.

miulle intohimon vasta.  310

Elokuun ootan enintään,

päivääkään päästämättä,

yliaikaa laskemahan,

tahtia taputtamahan!”

Näin on aika kiertänynnä,

häivä päivää päättynännä,

ounasteli oman ajan,

turhautui elotapaansa:

liike liki huoneen uksen,

kolmella liikkehellä, 320  

aukon puisen aukasutti,

paremmalla mielehellä;

meni yksin kynnykseltä,

portin avaten pihalle.

 

Tästä muistui  vain parahin,

yksin vääntyi lausehesen;

saapi mies veren parahan,

uros raajojen välihin.

Valui vielä siitä vuotta,

ynnä viisi että kuusi,  330

kului seuraava, kai monta.

Asettui selälle silloin,

pienelle pälvialalle,

maapaikalle, ei omalle.

Olvin suusta maistatteli,

välihuikan heittelehti.

Saisi muuta maistamahan,

pilveä pöllyttämähän,

oravaista matkimahan,

tahtia taputtamahan.  340

 

Mi oli hetki Kaunokaisen,

haku haikean hakijan,

kaikaisesta Karjalasta,

rakkahasta raatajasta.